sunnuntai 23. lokakuuta 2016

ANTEEKSI

Sitä kuulee toisinaan harvoin, liian harvoin. Vaikka se ei kovin pitkä sana olekkaan, sillä on ihan tosi tosi suuri merkitys. Miksi se sitten on niin vaikeeta? Miksi se on niin vaikeaa sanoa? Toisille, mutta myös itselleen. Sanoa anteeksi, mutta myös vastaanottaa se.
DSC_0889 Musta on se on hieno ja ihailtava taito omata. Osata pyytää, mutta myös vastaanottaa anteeksipyyntö. Se on merkki ihmisen henkisestä vahvuudesta. Ihminen on kykeneväinen unohtaa ja hyväksyä. Jatkamaan eteenpäin.

Toisaalta jos miettii asiaa "heikomman" näkökulmasta, mä ainakin huomaan siinä suunnattoman kauniita piirteitä: kiltteyttä, kuuliaisuutta, periksiantamattomuutta, vaatimattomuutta, nöyryyttä.
Ihmisen, joka omaa nämä piirteet, voi toisinaan olla vaikeaa antaa anteeksi. Se ei musta kuitenkaan tarkota sitä, että hän olisi heikompi. Kukaan meistä ei ole heikompi. Me kaikki, joka ikinen, ollaan niin samanlaisia. 

Mä voin rehellisesti myöntää että mun on ollut vaikea antaa anteeksi. Ennen ehkä enemmänkin sitä muilta tulluttu anteeksi pyyntöä, nykyään kuitenkin annan usein anteeksi aika nopeasti. Se helpottaan elämää, uskokaa pois. Mutta, mitäs kun on kyse musta itsestä? joo.. en, en vaan osaa antaa anteeksi, itselleni. Mä olen tehnyt menneisyydessä monia virheitä ja vääriä valintoja. Mä oon niin ankara, en osaa olla itselleni armollinen. Vaan ajaudun vaan itse syyllistämisen kierteeseen. Koska mä satun luonteeltani omaamaan muutaman pirullisen piirteen: kiltteyden, nöyryyden ja vaatimattomuuden.
DSC_0902 Mun on ollut muutenkin vaikea hyväksyä itseäni, ja jos totta puhutaan mun itsevarmuus- ja luottamus on aika huono. Se on ollut aika paljon parempi, mutta sattuneista syistä se on heikentynyt aikalailla. Olen niin epävarma itsestäni. Niinkun olen muissakin teksteissä puhunut mm. pelosta. Mä pelkään. Pelkään, sitä mitä käy kun avaan itseäni enemmän? naurettavaa. Koska mä tiedostan sen täysin, ettei siinä ole mitään pelättävää. Sillä mä huomaan, että heti kun mä avaan omaa sydäntäni muille enemmän mun olo helpottuu ja mä rakastun ihmisiin.

Toisaalta mä tiedän myös, että mistä osittain mun pelot johtuu. Mä oon niin monesti tavannut ihmisiä, jotka ei ole mun arvoisia. Jotka ei aidosti musta välitä. Oon saanu kokea sosiaalisia tilanteita, joissa mun omaa perusolemusta on katsottu vinoon. Tähän väliin sanon, että mä en ole kiusaamista kokenut, mutta muut sosiaaliset tilanteet ja kanssa käymiset on vaikuttanut asiaan. Ja kyllä, mä tiedostan myös ettei kaikkien tarvitsekaan olla mun parhaita ystäviä. Mutta mun pointtina on vaan, että mut tekee onnelliseksi se, että mun ympärillä on rakastavia ihmisiä, jotka arvostaa mua, mun taitoja, mun ulkokuorta mutta ennen kaikkea sisusta ja haluaa istua mun vieressä.

Mä olen koko ajan matkalla omassa kehittymisessäni, ja uskon myös siihen, että jokainen kehittyy koko ajan. Ihmiselle täytyy antaa aikaa, sillä sinä aikana ihminen prosessoi ja käsittelee mennyttä ja tulevaa. Suree ettei myöhemmin tarvitse käydä läpi suru työtä, asiat on hyvä käydä läpi ja jatkaa matkaansa kun on valmis siihen. Ja vaikka itsensä hyväksyminen oiskin pitkä tie, se kannattaa jaksaa kulkea. Mä vaan toivon ja pyrin siihen, että mä kehittyisin tässä oman anteeksipyynnön hyväksymisessä.

Että mä voisin hyväksyä itseni, virheineen. Ja että voisin sanoa itselleni, että sä olet hyvä.

2 kommenttia:

  1. Tykkäsin tosi paljon tästä postauksesta! Kirjotat mun mielestä tosi kauniisti ja toi aihe on tosi tärkee! Ihana olet <3

    VastaaPoista