keskiviikko 21. joulukuuta 2016

MÄ EN RIITÄ ITSELLENI

P1010102 Yritän alottaa jostain tämän tekstin kirjoittamista, mistä mä edes alottaisin. Nään vaan edessäni olevan tyhjän tekstikentän ja aloitan uudelleen ja uudelleen kirjoittamaan. Mulla olisi tästä niin paljon sanottavaa, mutta en saa ajatuksiani kasaan, tekstin muotoon. Päälimmäisenä tunteena mulla nousee esiin vaan turhautuminen.

Kun tuntee itsensä riittämättömäksi, on vaikea selittää muille miltä se tuntuu. Miltä tuntuu kun tuntee itsensä liian heikoksi. Niin heikoksi ettei luota itseensä. Ei luota omaan intuitioon, siihen vaistoon mikä jokaikisellä on, tai on siitä ehkä jopa liian tietoinen. Liian tietoinen kaikesta. Mä tunnen itseni välillä todella riittämättömäksi, mikä on osittain jopa aika surullista.

Täydellisyyteen pyrkijällehän se epäonnistuminenhan ei ole vaihtoehto, ja jos se vaihtoehto jossain tilanteessa nouseekin esiin, se jos jokin musertaa. Taas tunnen itseni riittämättömäksi. Kun itken mietin välillä miksi mä taas itken? miksi mä en voi vaan nauttia elämästä ja olla onnellinen siitä mitä mulla on? Miksi mä tunnen itseni taas epäonnistuneeksi, liian heikoksi.

naurettavaa. P1010123 P1010114 Toisaalta, se on monelle ihmiselle aika luonnollinen ja vaistonomainen tunne mikä nousee esiin: jopa häpeä omaa haavoittuvaisuutta kohtaan. Musta se on vaan niin väärin että ajatellaan sen olevan jotenkin häpeällistä tai heikkoutta. Oikeastaan se on juurikin sitä vahvuutta. On vahvaa uskaltaa näyttää oma haavoittuvaisuutensa. On vahvaa näyttää omat epäonnistumisensa ja heikkoutensa. Niin kliseistä kun se onkin, me ei voida koskaan kehittyä jos me ei tunneta epäonnistumista. Epäonnistumisissa ei ole kyse siitä itse epäonnistumisesta, vaan siitä mitä sen jälkeen tapahtuu. Miten ihminen osaa sitä käsitellä ja miten sen itse kokee.

Mä olin joskus todella hyvä käsittelemään sitä. Vaikka aina olen ollut perfektionisti osasin silti hallita sitä edes jollain tasolla ja ottamaan sen joskus jopa positiivisena asiana. Asiana, josta mä voin oppia lisää. Elämässä tapahtui kuitenkin aivan liian paljon, aivan liian lyhyen ajan sisällä, ja se musersi mun itsetunnon totaalisesti. P1010115 Mietin välillä myös, miksi mä en riitä? Miksi mä tunnen itteni niin jotenkin mitäänsanomattomaksi? Mä kuitenkin tiedän mistä todellisuudessa on kyse, nimittäin siitä että mä en riitä itselleni.
Mä en ole tarpeeksi. Mun pitää aina suorittaa asiat loppuun niin että mä itse olen tyytyväinen. Tääkin on aika kakspiippunen asia sillä mä toisaalta koen ajattelevani paljon sitä mitä muut musta ajattelee mutta toisaalta mua ei oikeestaan kiinnosta. Tän asian kanssa painiminen vie niin paljon energiaa. Mä en vielä hyväksy itseäni. Sitä kohti kuitenkin haluan uskoa meneväni. Sitä tasapainoa, minkä mä joskus kadotin. P1010106 Aina, jokaikinen kerta toitotetaan sitä että "Älä välitä siitä mitä muut susta ajattelee" tai "Aina ei tarvitse olla paras". Sanonpa vaan että kyllä se on ärsyttävän totta. Muttakun helvetti kun se ei tapahtu sormia napsauttamalla. Mikään ei päivässä, välttämättä kuukausissa tai vuosissa.

Vaan se vaatii aikaa, paljon paljon aikaa: oppia rakastamaan itseään, joka ikistä solua mistä itse koostuu,

oikeastaan oppia rakastamaan omaa sydäntä.

10 kommenttia:

  1. Hienoa, että otat asian esille! Ihailen myös sun rohkeutta! Helppoa ei ole oppia rakastamaan itteään, mutta se on ainut oikea vaihtoehto. Voi yrittää koko elämänsä olla jotain mitä ei ole, mutta ittestään ei pääse yli eikä ynmpäri. Ittelläni ollut samanlaisia tuntemuksia ja mikä itselle autto aika paljon oli päättäminen. Päätin että helvetti soikoon mähän rakastan nyt itseäni, koska muulla vaan kidutin itteäni. Ajattelin ennen "joku päivä opin rakastamaan itseäni", mutta kun päätin, niin se tapahtu yllättävän nopeasti. Upeat kuvat ja tsemppiä! Sä kelpaat juuri sellaisena kun oot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon kommentistasi ja tsempeistä! <3 Niimpä ihan totta. Joidenkin on helppo aloittaa lähes heti "puhtaalta pöydältä" miettimättä sen enempää, toisilla taas voi kestää kauankin, riippuu ihan siitä millainen ihminen on. Mä tunnen itteni sen verran hyvin, että mulla kestää nykyään usein kauankin hyväksyä mun epäonnistumiset ja muutenkin itseni, mutta asiat on esimerkiksi paljon paljon paremmin kun viimevuonna, Mulla on siis vielä uskoa että mä kykenen vielä antamaan ittelleni täysin anteeks asiat mitä oon ite ittelleni aiheuttanu.

      ps. Hei kurkkasin sun profiilia ja eks sä oo se, joka luisteli mun kans sillon samassa joukkueessa !? kävin muuten yks päivä kurkkaamassa sun instagramin kautta sun sivustoja. Ihanat! <3 ihana joulua sulle <3

      Poista
  2. onko sulle ikinä sanottu että sulla on vähä "downin" tyyliiset kasvot?

    VastaaPoista
  3. Ihanan rohkea kirjoitus, josta taas niin löydän myös itseni. Mutta nyt ollessani jo 37 vuotias, olen pikku hiljaa oppinut "rakastamaan" itseäni ja olemaan armollisempi itselleni. Uskon, että sinäkin opit ja kasvat siihen iän myötä. Aikaa se vaatii, joten älä kiirehdi. Olet niin nuori. Varmasti moni sinun ikäisesi painii samojen aatosten kanssa.
    Ajatus," olen juuri sellainen millaiseksi minut on luotu ". On auttanut minua usein.

    Ihanaa Joulun aikaa ! :) T. Ulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon Ulla! <3 Mäkin uskon että mä vielä opin.

      Ihanaa joulua myös sinne !<3

      Poista
  4. Hei todella mielenkiintoinen postaus! Olen joutunut kohtaamaan tämän postauksen tyyliset tunteet monesti elämäni varrella. Aina olen kuitenkin ajatellut, että eihän se ja se (esim. julkimot tai vaikka huippu-urheilijat) ole aina niitä "parhaimpia". Mietin silloin, että jos he jaksavat yrittää samalla, kun hänen omaan urheilusuoritukseen pettyneet kannattajan syöksevät solvauksia, niin tottakai on minunkin. Ainoa, joka siinä "epäonnistumisen" hetkellä minua solvaa on minä itseni. Se ja yleisesti tämä kaikki itsensä solvaus ja sen lopettamisen tärkeys pitää ymmärtää jokaisen ihmisen!

    http://janitakristina.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! ja kiitos kommentista :) Kyllä, juurikin niin. Ihmiset ei yleensä ymmärrä sitä että se itsensä haukkuminen ja solvaaminen voi loppu peleissä viedä todella alas ja syvään kuoppaan mistä on äärettömän vaikea nousta ylös, nimimerkillä kokemusta on.

      Ja hei mä meen kurkkaamaan sun blogia! kiva että jäit tänne mun seuraksi <3

      Poista
  5. Hei tiiän miltä susta tuntuu! Ite huomaan kanssa stressaavani usein ja miettiväni mikä vois olla paremmin. Yhtenä iltana just mietin että itseasiassa tällä hetkellä toteutan yhtä suurta unelmaani ja jos joku olis mulle sillon 5-6 vuotta sitten kertonu että missä tuun tänä päivänä olemaan niin olisin pitäny sitä ihan mahdottomana. Mulla on asiat tosi hyvin ja silti jaksan stressailla jos en omasta mielestäni kerkeä treenaamaan tarpeeksi nyt joululomalla jne. tyhmää :D Tsemppiä sulle sun ajatusten kanssa!
    ps. Kauniita kuvia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ihana kiitos paljon kommentistasi! tuo on niin totta... Oon aina ollu aika tällänen asioiden pohtija ja ajattelija. Muistan joskus vähän nuorempana monien muiden asioiden kanssa oon paininu oman pääni sisällä, miettien että miksi mä en saavuta jotain tiettyä asiaa tai miksi mä oon vaan tällänen enkä saa aikaseks jotain tiettyä asiaa tai vaikka treenin suhteen ei tavotteita olla saavutettu. Kuitenkin sitä muutaman vuoden tai vuoden päästä huomaakin että tilanne onkin aivan toinen ja oonkin saavuttanut ne asiat joista on jo pitkään haaveillu. Vähän jopa huomaamattaan tehnyt sen eteen kovasti töitä. Kiva kuulla että sieltä löytyy kanssa yks stressaaja, ainakaan ei oo yksin näiden asioiden kanssa :) <3

      Voi kiitos kovasti! <3

      Poista