perjantai 6. tammikuuta 2017

LUPA MUUTTUA

DSC_0485
Kuulen askeleideni alla lumen narskunnan, hyytävän kylmä tuuli puhaltaa vasten poskiani, jotka hetkittäin menevät tunnottomiksi. Koiran häntä vipattaa vierelläni. Nään sen kasvoista aidon ilon maahan sataneesta lumesta, jatkan matkaani ja nopeennan tahtiani. Tänään juoksu kulkee, tuntuu hyvältä, pitkään pitkään aikaan. Katson syvälle metsään. Miten kaunista. Hymyilen. Hengitän syvään. Tätä mä olen kaivannut. Raikasta ilmaa kehooni. Tunnen kuinka se kylmyys kulkeutuu jokaiseen soluuni. 

Näin on tosi hyvä. DSC_0492 DSC_0493 DSC_0401
Miksi mä tunnen näin, taas? miksi mä olen iloinen. Olen ihan hämilläni. En ymmärrä. Siitä vaan on niin kauan kun viimeksi. Kun mä viimeksi tunsin näin. Hymyilin. Tunsin aitoa iloa. Aitoa rakkautta. Jotenkin jopa pelottavaa. Uskallanko kuitenkaan iloita tästä vielä? sitä mä en tiedä.

Uskallanko mä antaa itseni iloita taas? Annanko mä itselleni luvan hymyillä. Se tuntuu kuitenkin hyvältä, todella hyvätlä. Sen luvan antaminen tuntuu pelottavalta. Mitä sitten jos sen annan? petynkö mä taas. Tuleeko taas jostain raju takaisku kaikelle. Vai uskallanko mä vaan päästää irti, olla ylpeä itsestäni, antaa mun rakastaa elää.
DSC_0337 DSC_0395 DSC_0449
Pysähdyn hetkeksi. Sormiani kipristelee, heilutan varpaitani. Ne ovat tunnottomat. Mä kuitenkin tunnen sen tunnottomuuden. Mä olen läsnä. Aurinko pilkottaa mäen takaa. Muistan musiikkini kuulokkeissani. Jatkan juoksua, annan musiikin viedä askeliani. Tunnen sen hyvän olon, jopa niissä sormissa ja varpaissa, joita en tunne. 

Mä haluaisin niin kovasti antaa sen luvan, jokin sen tiellä kuitenkin on. Ja se on minä itse. Mä pelkään muutosta, mä pelkään epäonnistumisia, mä pelkään niitä kauheita takaiskuja. Jos mä annan itseni muuttua, on aina mahdollisuus sille, että se ei toimikkaan. On aina mahdollisuus sille että mä en tunne itseäni riittäväksi, hyväksi, minäksi. Aina mahdollisuus myös sille että se menee pieleen. Ja taas tunnen elämäni merkityksettömäksi. Ihan sama vaikka mua ei edes olis. Mä oon vaan kasa tyhjyyttä.
DSC_0389 DSC_0397 DSC_0460
Mutta kun mä voin olla niin paljon enemmän. Mä voin olla se, joka toteuttaa itseään. Mä voin olla se hymyilevä. Mä voin olla se, joka rakastaa. Mä voin olla se joka oppii. Mä voin olla se joka kokeilee uutta, epäonnistuu, kaatuu, loukkaa ja nousee ylös, parantaa ne haavat. Mä voin myös olla rohkea. Mitä jos mä olisinkin se kaunis. Se empaattinen. Se kiltti. Se, joka ehkä välillä kuitenkin ajattelis itseään. Toteuttais unelmiaan, ajatuksiaan. Enkä se riittämätön paskiainen. Se saamaton. Se ruma ja liian iso. Mä voin antaa itseni kokeilla uutta. Elämän viedä. Antaa itselleni luvan päästää irti menneestä ja astua varovasti uudelle tielle. Ehkä jopa yllättyä. 

Tai kaatua ja pahasti. 

Mutta jos mä en edes kokeile. 
DSC_0355 Mä en voi oppia.

6 kommenttia:

  1. Moikka Jemina. Aivan ihana kirjoitus. Tunnistin itseni tuosta, täysin. Taidan ajatella aika paljon samallalailla kuin sinä.
    Hetkittäin vahva minä, hetkitäin niin heikko. Ulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ulla! Me kaikki ollaan loppujen lopuks niin samanlaisia. Kiitos että luet ja oot täällä mun seurana ❤️

      Poista
  2. Niin hyvin kirjoitettu teksti♥ Oot älyttömän kaunis 😍


    www.tiiaemilia.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon tiia! 💗

      Poista
    2. Totta, noi kuvat on todella kauniita :)
      t. ulla

      Poista
    3. Ihana, kiitos ulla! ❤️☺️

      Poista