keskiviikko 1. helmikuuta 2017

EHKÄ SE TÄYTTYY VIELÄ ITSESTÄÄN

27597599823_29078f5e28_o
Tuijotan näppäimistöä hetken ajan nojaten käsivarsillani tietokonetta vasten. Havahdun. Ei se tekstikenttä itsestään täyty. Päässä lyö tyhjää. En mieti mitään, viimeaikoina tää on ollu kovin tuttu tunne. Ajatuksia vaan tulee ja menee. Enkä saa mistään otetta, en sitten millään. Tuntuu niin tyhjältä. 

Ehkä jopa pelottavan tyhjältä. 

Miksi mulla on niin tyhjä olo? Ajatuksia, unelmia ja tunteita vilisee päässäni, aivan silmieni edessä, mutta en pysty tarttumaan niihin. Ensimmäinen tulee ja toinen onkin jo odottamassa. Kun sen huomaan, ensimmäinen ajatus onkin jo poissa. Joko mä olen liian hidas tai sitten liian epävarma. Veikkaan tätä komboa.

 Ihan kun olisi niin paljon mutta ei kuitenkaan mitään. 

Yhtä vuoristorataa. Rasittavaa, suoraan sanottuna helvetin rasittavaa. Ihan kun joku vetäisi multa pois ne ajatukset, juuri kun olen saamassa siitä otteen, se vetäistään pois. Sellainen mun mieli on. 

27597602193_fdc1fb83d2_o Tapasin hetken aikaa sitten uusia ihmisiä. Jännitti, ihan hirmuisesti, pelotti, olin epävarma. Onko tää nyt oikein, vai tunkeilenko, yritänkö muiden mielestä esittää jotain? ajattelin. Astuin kuitenkin pois sieltä boksista. 

Vaikka mietin sen hetken, olenko mä nyt oikeassa paikassa, jokin mua veti. Jokin veti mua sinne päin, jokin sai mut tuntemaan oloni hyväksi. Arvostetuksi, aidoksi, mua kuunneltiin, musta välitettiin, mulle puhuttiin. Varovaisesti aloin tuntemaan jotain mikä vois olla mun juttu, ketkä vois olla mun tyyppejä. Ehkä niitä ihania ihmisiä sittenkin on vielä olemassa. Te kaksi, jos luette tätä, niin tarkotan just teitä. Kiitos.


Pyörittelen hiuksiani sormieni välissä ja tuijotan edessäni hohtavaa näyttöä. Haluaisin päästä tästä tyhjyydestä eroon, ajattelen. Eroon siitä että tuntuu kun jotain puuttuisi. Joku ei olisi kohdallaan. Eroon siitä epävarmuudesta, pelosta. Eroon ihmisistä, jotka ei ole tukena, ihmisitä jotka ei kunnioita mun päätöksiä, valintoja tai kiinnostuksen kohteita. 


Voihan se olla että joskus mä huomaankin olevani paikassa, jossa saan toteuttaa intohimojani, sellaisten ihmisten kanssa, jotka niitä arvostaa. Paikassa, jossa saan näyttää mitä osaan, innostaa ihmisiä. Ihmisten kanssa, jotka tykkää siitä mitä teen, missä olen hyvä.  Ihan kun mun mielessä vallitsisi jokin tyhjä alue, mikä täytyy täyttää. Vai pitääkö? Ehkä ei. Ehkä se täyttyy vielä itsestään. 

Ehkä mä vedän kuitenkin ihan hyvin, 


ehkä joskus se päivä vielä koittaa. 

4 kommenttia: