perjantai 21. huhtikuuta 2017

TARINA MINUSTA

IMG_0077
Tämän tekstin otsikko on ollut mun arkistossa jo pitkään. Ja kun sanon pitkään, se tarkoittaa todella pitkään. Joka kerta kirjoittaessani tämän otsikon alle mä olen perääntynyt. Jättänyt tekstin kesken, kumittanut kaiken. Vain otsikko on jäänyt jäljelle. Mä en ole uskaltanut, oikeastaan ei ole ollut tämän tekstin aika. Monessa tekstissä kun olen puhunut itseni rikkonaisuudesta. Mistä se kaikki sitten on peräisin? Mistä se kaikki epävarmuus ja ahdistus johtui silloin joskus, ehkä jopa hieman edelleen. Nyt mä koen kuitenkin, että on tämän tekstin aika. 

Aika avata ehkä vähän enemmän itseäni.

jhkl IMG_0050 IMG_0065
Mun täytyy sanoa, että mun on ihan älyttömän vaikea aloittaa tätä teksti. Se kun ihminen hajoaa pieniksi palasiksi, palasiksi joita on ihan älyttömän vaikea saada koottua takaisin yhteen, on ehkä yksi vaikeimmista asioista selittää. Oman mielen sairastuminen on yksi monimutkaisimmista asioista kertoa sanoiksi. Kukaan ei ikinä voi tajuta miltä se tuntuu, mitä se oikeasti on ennen kuin sen itse kokee. Ennen kuin itse joutuu vellomaan siinä paskassa. 

Ihminen voi vain kuvitella miltä tuntuu olla paskana kaikesta joka sekuntti. Miltä tuntuu kun joutuu pidättelemään omia tunteitaan jatkuvasti "suojellakseen" itseään. Miltä tuntuu kun mikään ei tunnu koskaan miltään. Miltä tuntuu olla olemattomana, läsnäolottomana. Miltä tuntuu katsoa itseään peilistä joka ikinen päivä niin, että näkee vain epätoivoa. Tai miltä tuntuu jatkua kylmyys sormenpäissä, joita pitkin se kylmyys virtaa muualle kehoon - kirjaimellisesti. Kävin niin syvällä.

Mä haluan kuitenkin yrittää selittää.

IMG_9753 IMG_9762 IMG_9761
Mä olen aina ollut luonteeltani ystävällinen, kiltti, sosiaalinen, kaikkien kanssa toimeentuleva ja vastuuntuntoinen - tunnollinen. Mä nauran vatsa kippurassa asioille joille kukaan muu ei naura, hassuttelen - siitä ehkä mun lähimmät ihmiset mut tunnistaakin. Vastapainoksi mä kuitenkin pohdin elämää aika paljon, välillä liikaakin. Ja ehkä suurin syy miksi mä sairastuin on mun perfektionistisuus turhien paineiden otto, joista mä olen puhunutkin paljon. Sen tiedän, että ne luonteenpiirteet mussa on ja pysyy. Sitäkin voi kuitenkin oppia hallitsemaan, niinkun muutama vuosi takaperin osasinkin toimia. Mun elämään on ihan pienestä pitäen kuulunut myös urheilu ja mä olen kasvanut elämään niin sanotusti urheilijan elämää. Sitä elämää voi ehkä muiden ihmisten vaikea ymmärtää.

Niinkun sanoin, tämä tarina on niin monimutkainen, että on ehkä jopa mahdotonta selittää asia kaikilta osin. Jostain on ehkä kuitenkin aloitettava. 

IMG_9792 IMG_9769 IMG_9775
Peruskoulun viimeisellä luokalla, noin muutama vuosi sitten, mä aloin pikkuhiljaa ajatumaan ehkä tähän astiseen, mun elämän vaikeimpaan ajanjaksoon. Moni varmasti tietää: paljon kokeita, projekteja - tavoitteena satsata hyvään päättötodistukseen. Perfektionistille tämä ei ehkä ihan ihanne tilanne, sanotaanko nyt vaikka niin. Mähän olin tottakai niitä, jotka tavotteli korkeita arvosanoja - ja 8:sin arvosanahan ei ollut hyväksyttävä, 7:sta puhumattakaan.

Aikaa kului, ja yhtäkkiä löysin itseni järkyttävän stressin alaisuudesta. Olin elänyt vain miettien mikä tentti on seuraavaksi tai mikä projekti pitää huomenna palauttaa. Oikeastaan en mä elänyt enään siinä vaiheessa. Olin unohtanut kaiken muun mitä elämässä on. Muistan yhden illan jolloin luin sängylläni kokeisiin, silmät seisoivat päässä ja kellon viisari läheni kolmea. Ja lopputuloksenahan pärjäsin kokeissa älyttömän hyvin mutta oliko se kaikki ihan oikeesti sen arvosta?

Eikä siinä vielä kaikki. Kun paiskataan päälle vielä SM-tason urheilu jalkapallossa ja 5-6krt viikossa treenejä niin siitähän vasta mukava kokonaisuus saadaan. Samaan aikaan mulla oli siis ongelmia myös urheilun saralla (niistä en kerro sen enempää ne on ehkä liian monimutkaisia asioita selitettäväksi, peliajan puute, valmentajien tietynlainen käyttäytyminen jne..). Treeneistä joista ennen sain energiaa, sain nähdä ystäviä ja mennä purkamaan omia ajatuksiani, oli muodostunut toinen stressin aihe: en yksinkertaisesti jaksanut treenata sen kaiken muun stressin ohella täysillä, koin ehkä jopa hieman epäoikeudenmukaisuuttakin.

Olin kovaa vauhtia palamassa loppuun. 

IMG_9933 IMG_9932 IMG_9891
Koulu loppui - ehkä hetken ehdin hengähtää. Kunnes alkoi seuraava huolenaihe: lukio. Siitä alkoi sitten seuraava rumba. Lukion ykkösluokalla pärjäsin hyvin koulussa, oman henkisen hyvinvoinnin kustannuksella, mutta tässä vaiheessa ehkä vielä konkreettisemmin mukaan astuu ruokailut. Aloin purkamaan omaa pahaa oloani, patoutumiani urheiluun ja syömiseni hallintaan. Siitä voi ehkä jokainen jopa päätellä seuraukset - sairaalloinen alipaino, syömishäiriöitä, oman kehonkuvan vääristymiä. 

Vaikka syömishäiriöitä mulle ei koskaan todettu, enkä varsinkaan itselleni myöntänyt mitään, jälkeenpäin ajatellen kyllä mulla oli vakavia ongelmia syömisten ja oman kehonkuvan kanssa. Näin peilistä vain rumat ja surulliset kasvot, kasvot joilla ei ole mitään merkitystä. Jokainen voi kuvitella miltä tuntuu herätä joka, kyllä, joka aamu kello 6:30 aamulenkille, huom. jopa kouluaamuina ja tyhjällä vatsalla koska niinhän se rasvapalaa, eikö? Ja puuroahan ei voi syödä loppuun asti, koulussa haarukallinen suuhun niin eiköhän sillä jaksa. Mun elämä pyöri aikataulutettujen syömisten ja ruoan kontrolloinnin ympärillä. Mun paino tippui lähes 15 kiloa muutamassa kuukaudessa. Menetin lähemmäs kaikki omalla työllä hankitut lihakset mitä mulla oli. Lääkärissä sain kuulla huomattavista omien hormonieni alhaisuudesta. 

Siitä voi jonkinverran päätellä kuinka vakavaa se touhu todellisuudessa oli. 

IMG_9802 IMG_9812 IMG_9810
Siitä alkoi ehkä mun elämäni pimeimmät ja pisimmät kuukaudet. Mä elin todellisessa sumussa. Niin sumussa etten tänäpäivänäkään muista paljoa mitään tuosta ajasta. Mun aivot ja kroppa eivät saaneet tarpeeksi energiaa. Kaikki energia kului siihen, että mun kroppa yritti pitää mut hengissä ja välttämättömät elintoiminnot toiminnassa. Rehellisesti sanottuna mulla oli niin älyttömän huono olla itseni kanssa, joka hetki. Kuukautiset oli poissa, kauan aikaa, vuosia. Niiden suhteen olin jo melkein luovuttanut ja pelkäsin etten saa niitä enää ikinä takaisin. Niiden puuttuminen tarkoitti mulle vaan yhtä asiaa, mun kroppa ei toimi normaalisti. Mussa alko esiintymään voimakkaita masennuksen oireita. Mä itkin, ahdistuin ihan kaikesta joka päivä. Mä en ollut enää se sama Jemina, joka nauraa ja hassuttelee, joka odottaa toiveikkaana tulevaa, on motivoitunut ja haluaa kehittyä. Musta oli tullut apaattinen ja passiivinen. Välillä oikeesti jopa havahduin siihen, etten edes tiedä kuka mulle puhuu ja mistä. Mä elin omassa kuplassa, menetin ystäviä ja riitelin vanhempien kanssa, koska mulla oli ittelläni niin huono olla. Mä en puhunut kellekkään mitään, olin niin vaikeasti lähestyttävä, että mulle ei varmaan edes uskallettu tulla puhumaan. Mä oon edelleenkin vihanen ittelleni siitä millanen olin ja kuinka vaikea mua oli lähestyä. Kuinka välinpitämättömäksi muista ihmisistä mun mielensairastuminen teki mut. Mä unohtelin asioita, en jaksanut enää liikkua ja sen huomasin konkreettisesti treeneissä - en vaan saanut itsestäni mitään irti. 

Samaan aikaan kaikki ne tunteet jotka koin "virheellisiksi" patoutui mun sisälle. Enhän mä saa tuntea näin, olla surullinen, ajattelin. Syytin itseäni kaikesta tapahtuneesta. Se oli ehkä suurin syy, miksi en päässyt elämässä eteenpäin. Joka kerta kun yritin avata suutani auki ja kertoa miten huono mun on olla. En vaan pysynyt antamaan itselleni sitä paskaa anteeksi. Miten mä olin saattanut antaa itseni ajatua siihen tilanteeseen ja tehdä itselleni näin. 

Lopetin 10 vuoden jälkeen jalkapallon mun omasta tahdosta. Mä tiesin että nyt ei tosiaan ole kaikki hyvin ja mun oli pakko ottaa iisisti. Levätä hetken, koska mä olin niin sekaisin. Mun aivot ja kroppa huusi lepoa. Ruoasta oli tullut mulle stressin aihe. Mun hormonitoiminta oli aivan sekaisin, enkä tuntenut mitään muuta kuin tyhjyyttä kaikesta, vaikka mun pää oli liian täynnä. 

Musta itsestäni oli tullut mun itseni pahin vihollinen - hyvä että jaksoin edes hengittää, se ehkä piti mut vielä hengissä tästä kaikesta.

IMG_9822 IMG_9821 IMG_9770
Kävin lääkärissä ja mulle tarkottiin ammattiapua mm. psykologilta, mutta mä en halunnut. Mä halusin itse selvittää omat sotkuni. Sellainen mä vaan olen. Jos mä jotain mokaan, teen sen loppuun asti kunnolla uudelleen, ihan kaikissa asioissa elämässä. Mun mielestä on turha ruveta jossittelemaan olisiko pitänyt hakea apua vai ei. Jollain ihmeen kaupalla halusin vielä uskoa tulevaan, siihen että seison vielä kahdella jalalla terveenä. 

Niinhän sitä sanotaan ettei kukaan valitse itselleen mielenterveyshäiriöitä tai sairauksia ja se on totta mutta me itse aiheutamme stressin itsellemme. Kukaan ulkopuolinen ei sitä meille anna lahjaksi. Emme voi syytää stressistä ketään muuta, siitä syystä mä sairastuin entisestään. Mä en osannut olla armollinen itselleni vaan rankaisin itseäni kaikella muulla toiminnalla. Syömättömyyden myötä, ehkä päällimmäisenä tunsin joka ikinen päivä - oikeastaan joka ikinen sekuntti tunsin kylmyyttä. Ruoan kontrolloinnista oli tullut pakkomielle. Toisin sanottuna, mun elämän kontrolloinnista oli tullut pakkomielle. Mun rasvaprosentti oli laskenut niin alhaiseksi, lihakset hävinneet ja kaikki energia kului hengissä pysymiseen. Vetäydyin ja itkin joka päivä sen takia kun olin niin kylmissäni. Sormet olivat aivan jääkylmät - samaan aikaan kun muut valittivat kuumuudesta. Kuljin kaikkialle kuulokkeet päässä sanomatta sanaakaan, toisinaan musiikki auttoi mua myös toipumaan ja käsittelemään toisinaan se oli pakokeino omaa pahaa oloa vastaan. 

Kaikkea sitä häpeän ja masentuneisuuden määrää ja olotilaa ei voi edes sanoiksi kuvailla. Perfektionistisuuteni oli ajanut mut pisteeseen, josta nouseminen oli ehkä raskainta ikinä. Olin palanut niin loppuun, ajautunut ylirasitustilaan, burn outiksikin sitä voisi kutsua, että mun koko elämä oli muuttunut täysin, liian lyhyen ajan sisällä. Yhtenä iltana istuin sohvalla ja romahdin täysin. Itkin niin paljon, että en meinannut saada henkeä. Se kaikki paska purkautui yhdellä kerralla ulos - menetin täysin kontrollin tunteistani. 

Luojan kiitos se tapahtui ja ymmärsin itse rauhoittua. 

IMG_0046 IMG_0054 IMG_9927 IMG_9898 IMG_9897
Kaikki tämä jätti todella suuret arvet ja teki mut todella haavoittuvaiseksi. Kaiken sen jälkeen oli älyttömän vaikea saada mistään otetta. Pitkään itkin ja alakuloisuuteni jatkui kuukausia. Ainut ajatus mikä päässä oli että " koska tämä loppuu " koska mä taas nauran, koska mä voin sanoa olevani terve. Vastuuntuntoisuuteni ja kiltteyteni oli ajanut mut todella koville eikä mulla ollut enää mitään mikä mua olis motivoinut liikkumaan, syömään - nauttimaan elämästä. Vaikka syömiseni oli edelleen huonossa tilassa, annoin itselleni hieman siimaa. Löysensin otetta. Ja en väitä etteikö se olisi pelottanut. Se pelotti ihan tajuttomasti. Mutta kun tiesin, että mun on pakko. Päästin hieman otetta kontrollistani, rupesin syömään.

Rupesin syömään todella paljon. Mutta sitä mun keho tarvisti, jopa sen kustannuksella että vatsani oli kyllä koetuksella. Pikku hiljaa rupesin huomaamaan pieniä asioita. Veri kiertää, en unohdellut asioita, ruoka rupesikin maistumaan hyvältä. En ollutkaan enään se luikku ja sain muotoja jotka olin menettänyt. Puhuin, jopa hieman enemmän. Viimeisempänä, jopa pieni naurahdus saattoi tulla, josta olin ihan suunnattoman onnellinen. Aloin käymään salilla, myöhemmin aloitin crossfitin ja löysin joogan, joka on ehkä yksiä merkittävimpiä edesauttajia mun toipumisessa. Rakastuin ruoanlaittamiseen, kasvis/vegaaniruokaan ja ne nousivat korkealle omalla arvolistallani.

Sen kaiken vastaanottaminen oli ja on edelleen kuitenkin raskasta. Muun muassa paino - mun on pakko vakuuttaa itselleni, että mä olen sellainen ihminen, että mun keho tarvitsee rasvaa paljon, jotta se toimii normaalisti. Mä en voi jatkuvasti kituutella itseäni siinä toivossa että saisin sixpackin. Sitä paitsi se ei ole elämässä tärkeää. Sillä me ei saavuteta elämässä onnellisuutta - se on fakta.

Pienen pienillä asioilla aloin saamaan vihdoin taas otetta elämästäni.

IMG_9942IMG_9938 IMG_9939
Elämäni muuttumisen seurauksena olen ollut todella hukassa ja sekaisin. Olen etsinyt omaa identiteettiäni, löytänyt uusia asioita elämääni, pettynyt, onnistunut ja taas pettynyt. Sen takia olenkin niin epävarma kaikesta. Pelkään etten löydä omaa paikkaani, oikeita ihmisiä ympärilleni, jotka hyväksyy mun valinnat ja ottaa vastaan ihmiset avoimesti. Joiden seurassa voin tuntea itseni kuuluvan sinne. Mietin usein, ehkä jopa päivittäin kuka mä oikeastaan olen. Mitä mä haluan tehdä, missä mä haluan olla, kenen ympäröivänä. 10 vuotinen urheiluharrastuksen, jalkapallon lopettaminen mietityttää: oliko se oikea ratkaisu, sitä kovasti kuitenkin vakuuttelen itselleni että oli. Mun oli pakko hellittää otetta. Jalkapallon harrastaminenkin oli niin suuri osa omaa identiteettiäni, että sen lopettaminen on vaikuttanut itsensä etsimiseen paljon. Toisaalta mietin kuitenkin etten voi jäädä makaamaan vanhaan. En vaan voi. En voi ajatella koko ajan, että mitä jos olisin tehnyt niin tai näin. Ja kun mä olen tässä. Miksi mä edes etsin itseäni. Eiköhän elämän tehtävä ole tuoda meille niitä asioita mitä meille kuuluu.

Muistan myös kun mietin muutama vuosi takaperin, että en mä varmaan ikinä tule kärsimään tälläisistä ongelmista. Ei musta vois sellasta uskoa. Ja mitä kävikään, tästä haluankin muistuttaa ihmisiä että älkää koskaan, ikinä vetäkö johtopäätöksiä ihmisistä niiden ulkoisen olemuksen perusteella. Vaikka mä olin niin hajalla, esitin ulospäin, että kaikki on ihan okei. Ja jos yhden asian haluan sanoa teille. Älkää ikinä lopettako syömistä. Se vie teidän elämänne.

Ehkä konkreettisin asia mitä viime aikoina on toipumisessani tapahtunut, on se että sain vihdoin n. 3 vuoden jälkeen omat kuukautiseni takaisin. Sitä onnen määrää, ja naiset, olkaa onnellisia niistä. Oikeasti, olkaa kiitollisia siitä, että kroppanne toimii. Se on yksi iso merkki siitä, että oma keho on terve. Toinen asia on se, että mä olen saanut taas sen nauravan itseni takaisin, en ole asioiden kanssa enää niin ehdoton. Rakastan nauraa vatsakippurassa kaikelle turhalle.

Jos en muuta osaa sanoa, sen tiedän että se on minua itseäni.

  IMG_9983
Mun kroppa ja mieli siis edelleen on toipumassa tuosta kaikesta. En edelleenkään ole ehjä kokonaisuus ja koitan löytää elämässä balanssia, edelleen kamppailen syömiseni kanssa, siten että opettelen antamaan itselleni armoa ja olemaan potematta huonoa omatuntoa siitä. Loppujen lopuksi tuo kaikki paska, se kaikki itkun ja turhautumisen määrä on ollut ehkä yksiä opettavimmista asioista. Mä olen oppinut olemaan kärsivällisempi, oppinut hyväksymään paremmin sen että mun ei tarvitse olla paras (vaikka edelleen sellaisia tuntemuksia koen), antamaan tunteiden tulla, oppinut itkemään, koska ihmisen haavoittuvaisuus on ehkä kauneinta. 

Se, että osaa olla jokaisen tunteen kanssa sinut. 

Miksi sitten kerron tämän kaiken, miksi jaan näin henkilökohtaisia asioita? Ensinnäkin kirjoittaminen auttaa itseäni käsittelemään asioita paremmin. Myöskin, jos edes joku siellä on kokenut tai kokee samanlaisia tunteita tällä hetkellä, mä haluan auttaa. Antaa vertaistukea - te ette ole yksin niiden asioiden kanssa, te ette ole mitenkään epänormaaleja. Kaikilla meillä on omat ongelmamme. Kenenkään elämä ei ole pelkkiä täydellisiä aamupaloja, treenaamisen kehitystä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Me saadaan olla sekaisin, tuntea jokainen tunne. Olkaa itsellenne armollisia.

Sillä meillä kaikilla on oma tarinamme.

ps. Mikäli teillä herää näistä aiheista kysymyksiä paljonkin voin pitää Q&A tyyppistä postausta, jos teitä sellainen kiinnostaa. Vastaan mielelläni kysymyksiin näistä aiheista. Tämä aihe on niin henkilökohtainen ja kokonaisvaltainen että kirjoittaisin tästä aiheesta vaikka kirjan. Muun muassa olen ajatellut jakaa aihetta ehkä hieman yksityiskohtaisempiin aihepiireihin kuten mun ruokailuun ja syömishäiriöön, itsetuntoon/luottamukseen, suhteestani urheiluun jne.. Joten jos on mitä tahansa kysyttävää tulee ja jos kysymyksiä herää paljonkin ilomielin niihin vastailen <3

instagram: jeminanea / snapchat: jeminaneaa / facebook / bloglovin 

kuvat: Laura

11 kommenttia:

  1. Voi Jemi, mulle tuli ihan tippa linssiin kun luin tätä. Mut onneks suunta on muuttunut paljon parempaan. Ja tää on niin tärkeetä, että jaat sun tarinas, se ihan varmasti auttaa muita samassa tilanteessa olevia! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana pihla <3 kiitos niin paljon! ja niin toivonkin, jos edes yks henkilö saa tästä jotain itselleen niin oon ihan älyttömän onnellinen... Paljon on ittelläni vielä opeteltavaa mut eiköhän meillä kaikilla :) ois kiva muuten nähä taas ehkä joskus <3

      Poista
    2. Hei todellakin! Käydään vaikka kahvilla tai jotain, siitä on niiiiin pitkä aika, kun ollaan nähty.

      Poista
  2. Kaunis, vahva, herkkä, rohkea, uskomattoman upea nainen. Nuo sanat pyöri mielessä tekstiä lukiessa, oot ihmeellinen<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en tiedä ees miten tähän pitäis vastata, kyynel <3

      kiitos sinä ihana <3

      Poista
  3. Oot yks maailman vahvimmista ihmisistä! Ansaitset kaiken hyvän tässä maailmassa <3

    VastaaPoista
  4. kaikkea liikaa, ja kaikki liian hyvin. tarinasi kuvaa täydellisesti hyvinvointivaltion varjopuolta. ei olla onnellisia siitä että on terve, ja on koti. vaan täytyy puskea loputtomasti eteenpäin. johtunee kasvatuksesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Yleisesti ottaen suomalaisten kasvatus onkin aika tavoitteellista ja täytyy puskea eteenpäin vaikka läpi harmaan kiven. Opiskeluissa täytyy pärjätä jotta päästään hyvään työhön ja menestytään elämässä, muutenkin elämän tulee olla täydellistä ja onnellista ja suruahan ei missään nimessä saa näyttää vaan tulee olla vahva. Sellaiseksi mäkin tulin, en osannut antaa tunteiden tulla vaan patoutin ne syvälle sisälleni enkä puhunut.

      Mun mielestä kuitenkin ei kannata liikaa ajatella noin että on asioita joista pitää olla onnellinen, tottakai niitäkin on mutta mun mielestä omat tunteet saa kyllä tuoda esiin eikä kaikesta aina tarvitse olla aina onnellinen aina vain sen takia että on perusterve tai perusturva. Saa ärsyttää ja olla vihainen/surullinen kunhan tiedostaa asioita joita omassa elämässä on myös hyvin.

      Poista
  5. Eikä, varsinkin tuo tarinan alku kuulosti ihan multa... Tällä hetkellä siis ysiluokan viimeiset viikot menossa, mutta itse olen sairaalassa syömishäiriön takia. Kiitos tästä postauksesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana sinä❤️ Kiitos paljon kommentista ja hienoa jos sain jonkinlaisia ajatuksia heräämään 😌 Paljon paljon tsemppiä sulle muru ❤️

      Poista